Isoveli oli taas muutaman yön yökylässä, kun Papalla oli kesälomaa. Eilen kotiin saapuikin sitten kovin itkuinen pienimies. Eikä asiaa varmasti auttanut, että koko päivä oli melkoista tohinaa, kun oli kaikenlaista tehtävää.

Illallakaan ei uni meinannut tulla ja itketti edelleen kovasti. Siinä meni jo vanhemmillakin hermot kitinään ja kiukutteluun. Sitten yhtäkkiä päässäni välähti. Pojallahan on varmasti ollut ikävä, enkä päivän aikana paljon ehtinyt häntä huomioimaan. Niinpä sitten kömmin hänen viereensä, pyysin anteeksi hermostumistani ja pitelin sylissä ja kuuntelin, mitä kerrottavaa lapsella oli. Olo helpottui kummasti, ja lopulta poika jäikin nätisti nukahtamaan itsekseen. Yöllä oli tosin vielä tullut viereen, mutta mitäpä siitä.

Mikä siinä on niin vaikea omien ajatustensa ja hommiensa keskellä huomata pienen ihmisen läheisyyden kaipuu? Äidille jäi paha mieli, kun ei aiemmin tajunnut mistä on kyse. Toivottavasti lapselle ei... Voi kun sitä oppisikin olemaan enemmän läsnä lapsille, ja jättämään omat juttunsa vähemmälle huomiolla silloin, kun lapset kaipaavat äitiä.