Tänä aamuna käytiin tarkastuttamassa poikien putket korvissa. Oikeastaan lääkäriin mentiin, kun Isoveli valitti korvien olevan kipeät. Kunnossa kuitenkin olivat ja putket molemmilla paikoillaan ja toimivat. Kotiin tultiin kaupan kautta.

Kaikki sujui hienosti siihen saakka, kun olisi pitänyt kävellä kaupasta kotiin, matkaa huimat 50 m. Loukkasin itseni eilen kaatuessani pyörällä, joten en suostunut Isoveljelle seisomalautaa avaamaan, kun en olisi pystynyt kipeällä kädellä työntämään rattaita, joissa molemmat kyydissä. Ja toisessa kädessä oli kauppakassi. Siitäpä sitten riemu ratkesikin. Isoveli roikkui rattaissa ja huusi suoraa huutoa, hän kun ei kuulemma jaksanut kävellä tien yli kotiin. Selvisimme kuitenkin huudon saattelemana kotiovelle. Ja äitikin jaksoi hermostumatta hoitaa tilanteen.

Kun sitten lopulta pääsimme sisälle asti ja huuto saatin loppumaan, oli äidin olo kyllä täysin voimaton. Mikä siinä onkin, että tällaiset pienet mitättömät taistelut vievät mennessään kaikki mehut? Tälläkään kertaa ei selvinnyt, mikä tuon kiukun takana lopulta oli.